Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.

Yksinäisyys on mielenkiintoinen tunne, jos sitä miettii sanana niin se viittaa yksin olemiseen. Kuitenkin yksinäinen voi olla vaikkei olisi yksin. Yksinäinen voi olla omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Se on universaali tunne ja kuitenkin koen että sen jokainen tuntee omalla tavallaan eikä kukaan sitä täysin pysty toisen kohdalla ymmärtämään.

Koen omalla kohdallani tuntemukseni yksinäisyydestä on sekoitus omaa tahtoa ja myös olosuhteiden luoma tilanne. Elämässäni kaikki on kuitenkin suhteellisen hyvin siinä mielessä ettei tämä tunne ole koko ajan vallitseva tai ainakaan liikaa elämää häiritsevä. Vaikka toisaalta tunnen joka päivä yksinäisyyttä niin kotona kuin työelämässä. Tiedostan olevani jollain tapaa erilainen tai viallinen, vaikea itse analysoida kumpi vai molempien sekoitus. Olen lapsuudesta saakka jollain tapaa tuntenut olevani omalaatuinen, tämä sitten johti tiehen koulukiusatuksi joka varmasti muokkasi herkkinä nuoruus vuosina minua hyvin paljon.

Lapsena minulla oli kaksi hyvää ystävää, kavereita/tuttuja oli paljon kenen kanssa erilaisia pallopelejä pelattiin ympäri vuoden. Kiusaamista oli jo ala-aste vuosina, mutta se oli aika kevyttä touhua vielä. Pääosin minun ärsyttämistä kun huomattiin minun olevan hyvinkin äkkipikainen tapaus. Kaikki kuitenkin muuttui ylä-asteelle siirtyessä. Niiden kolmen vuoden aikana mitä vietti ylä-asteella katosi molemmat ystäväni ja kavereidenkin suunnasta alkoi tulla sanallista kiusaamista ja toiminnasta ulos jättämistä. Pahinta oli ulosjättäminen, tuntui että minut eristettiin kanssa ihmisistä. Vaikka fyysistä kiusaamistakin oli ei se tuntunut läheskään yhtä pahalta. Kuitenkin murrosikä oli tehnyt minusta ulospäin rauhallisemman, pään sisällä vain kävi vilske. Fyysinen kiusaaminen oli ahdistavaa mutta kuitenkaan en ollut fyysisesti heikko, jos fyysinen kiusaaminen meni liian pitkälle niin tappelin vastaan ja yleensä pärjäsin kohtuullisen hyvin. Tappeluiden jälkeen yleensä sain pariksi päiväksi rauhan itselle.

Minulla oli yksi pakopaikka, paikka missä minua arvostettiin ja pidettiin. Se oli verkkopelien maailma, nuorena pojankloppina kun pakenin pelien maailmaan oman elämän kurjuutta. Siellä minä pystyin olemaan haluttua peliseuraa koska silloin olin muutamassa pelissä jopa euroopan parhaimmistoa. Harmi vain näin jälkikäteen mietittynä ettei siinä silloin raha vielä liikkunut kuin nykyisin. Kuitenkin siellä löytyi minun paikkani missä vuosikausia tuli pelailtua ja se oli minulle paikka missä olla sosiaalinen ilman kiusaamista.

Kun sitä alkoi täysi-ikäisenä enemmän naisten seura kiinnostaa niin pelaaminen väheni jonkin verran. Ensimmäisessä parisuhteessa jopa lopetin sen kokonaan 5 vuodeksi. Eron tultua palasin siihen maailmaan enkä siitä luopunut kokonaan ennen kuin pari vuotta sitten ennen oman lapsen syntymää. Pelaaminen tuli lopetettua koska ei vaan aikaa ollut antaa siihen riittävästi että olisin siitä nauttinut koska elämä alkoi pyöriä kolmen asian ympärillä lapsi, kumppani ja työ.

Aikuisiällä olen saanut yhden hyvän ystävän ja hänen kauttaan myös muutaman hyvän kaverinkin. Kuitenkin nykyisen parisuhteeni vuoksi muutin monen sadan kilometrin päähän kotipaikkakunnastani jonne jäi koko tukiverkkoni. Olen uudella paikkakunnalla asunut nyt 4 vuotta, en kuitenkaan ole täältä osannut löytää uusia ystäviä, ainoastaan uusia tuttavia saanut työn ja puolison kautta. Jossain kohtaan ajattelin töistä löytäneeni muutaman ihmisen kenen kanssa viihdyn, mutta ikäväkseni se on ollut vain minun luuloni.

Tällä hetkellä sosiaaliset kontaktit ovat kotona, töissä ja ihmiset verkon välityksellä. Puolisoni on rakas, hieno ihminen monella tapaa, kuitenkaan hän ei ymmärrä minua kunnolla eikä tunnu ymmärtävän minun huoliani/stressiä asioista. Kun tuon asioita mitkä minua vaivaavat esiin, jos se liittyy meidän suhteeseen niin ei toisesta saa oikein mitään irti. Tämä sitten saa minut vaikenemaan koska energiat ei riitä asioiden vääntämiseen. Enkä halua toista liiaksi kritisoida koska vaillinainen minäkin olen ja minussa on vikani joita joiden kehittäminen parempaan suuntaan ei aina etene toivotusti.

Kuitenkin nämä asiat saavat minut tuntemaan itseni yksinäiseksi. Tuntuu ettei kukaan oikein ymmärrä minun ajatuksieni juoksua. Viimeiset pari vuotta on ollut taloudellisesti todella rankkaa aikaa ja nyt ollaan siinä pisteessä että luottotiedot on menossa, mikä on samaan aikaan helpotus ja häpeä. Tällä hetkellä yksinäisyys, alakuloisuus ja ahdistus on tunteet jotka on jatkuvasti elämässä läsnä. Iloa elämään tuo kuitenkin omaan pojan kasvun seuraaminen ja hänen kanssaan oleminen. Puolisokin välillä tuo sitä elämän iloa vaikka hän myös on paljon stressiä ylläpitää.

Työnantaja tarjoaa työterveyspalveluna psykologin palveluita 3 kerran edestä, päätin vasta-ikään niitä hakea käytettäväksi, jos sieltä saisi hyviä keinoja helpottaa omaa jaksamista. En tiedä kertoakko kenellekkään että käyn psykologia tapaamassa. En toisaalta halua puolisollekkaan kertoa, varmaankin sen takia että tiedä miten hän asiaan suhtautuisi. Pelkään kaiketi huonoa suhtautumista asiaan, hylkäämistä jota olen jo elämän aikana liiaksikin maistanut. Kuitenkin se olisi asia jota minun pitäisi ehdottomasti työstää että paremmin saisin tuotu ajatukseni esiin vaikeistakin asioista.

Onko ihmisille ollut apua psykologilla käymisestä? Vai onko ollut täysin ajanhukkaa? Miten aikuisena muodostetaan ystävyysuhteita vai olenko ainoa kenelle tämä tuottaa vaikeuksia?